Luento Inkeriläisten ensimmäinen aalto 1919–1920 ja inkeriläisten pelastus 1942–1944


Tapahtuman tiedot


Ma 4.1.2021 klo 17.30–19 Pellavasalissa luennoivat VTT Helena Miettinen aiheesta ”Inkeriläisten ensimmäinen aalto 1919-1920” ja VTT, emer. prof. Martti Turtola aiheesta ”Inkeriläisten pelastus 1942–1944. Siirto Suomeen Jussi ja Liisa Tenkun päiväkirjojen valossa”.

Inkerinmaa on aikoinaan käsittänyt noin 55 000 neliökilometrin suuruisen alueen Virosta Laatokkaan. Inkeri muodosti Suomenlahden etelärantaa kaartavan yli 200 km pituisen vyöhykkeen ja ulottui Karjalankannaksella Rajajokeen asti. Aluetta ovat jo ajanlaskumme ensimmäisillä vuosisadoilla asuttaneet vatjalaiset ja myöhemmin karjalaiset, joita nimitettiin venäläisissä kronikoissa sekä karjalaisiksi että isoreiksi. Vatjalaiset ja inkerikot joutuivat jo 1300-luvulla Novgorodin valtapiiriin ja vuodesta 1478 Moskovan alaisuuteen. Samalla heidät liitettiin myös kreikkalaiskatoliseen kirkkoon. Kun ortodoksinen jumalanpalvelus tapahtui kirkkoslaaviksi, uskonto vaikutti ajan mittaan suomensukuiseen väestöön venäläistävästi. Vatjalaisia on tätä nykyä jäljellä kourallinen ja inkerikkoja asuu Länsi-Inkerissä muutamia satoja.

Vainot alkavat

Inkeriläisten hajaannus alkoi jo Venäjän vallankumouksen jälkimainingeissa, kun Suomen ja Viron valtioiden itsenäistyminen synnyttivät samanlaisia ajatuksia myös inkeriläisten keskuudessa. Keväästä 1918 syksyyn 1919 Inkerissä esiintyi aseellisia kahakoita. Väestöä eniten koettelevat taistelut käytiin Pohjois-Inkerissä vuonna 1919, minkä seurauksena Suomen rajaa lähellä olevista pitäjistä pakeni Suomeen yli 6 000 henkilöä. Suurimmillaan Inkerinmaalta tulleiden pakolaisen määrä oli vuonna 1920, jolloin heitä oli Suomessa noin 8 200. Stalinin vainojen alettua vuonna 1929 Suomeen tuli 1930-luvulla salatein useita satoja inkerinsuomalaisia, jotka luokiteltiin täällä pakolaisiksi. Suomeen jääneet inkeriläispakolaiset olivat ulkomaalaisten asemassa, kunnes saivat hakemuksesta kansalaisoikeudet. Vuonna 1943 Suomessa asui 1 672 Suomen kansalaisuutta vailla olevaa inkerinsuomalaista.

Tarton rauhansopimuksessa vuonna 1920 Inkerille luvattiin uskonnon vapaus ja kulttuuriautonomia. Inkerin osalta nämä lupaukset eivät koskaan toteutuneet. Kirkkoon ja papistoon kohdistetut vainot alkoivat jo 1920-luvulla. Pappeja vangittiin ja karkotettiin. Lopullisesti kirkot suljettiin 1930-luvulla. Koululaitos venäläistettiin vuonna 1937. Suomea äidinkielenään puhuvat ja venäjää taitamattomat lapset joutuivat kesken oppivuoden siirtymään venäjänkieliseen opetukseen. Suomenkieliset oppikirjat tuhottiin ja suomeksi puhumisesta rangaistiin.

Inkerinsuomalaisia pakkosiirrettiin Pohjois-Inkeristä Suomen rajan tuntumasta jo 1920-luvulla. Maatalouden kollektivisoinnin yhteydessä 1929-1938 60 000 inkerinsuomalaista eli puolet Inkerin suomalaisväestöstä vangittiin ja karkotettiin pois kotiseuduiltaan. Vainot kohdistuivat etenkin varakkaimpaan ja koulutettuun väestöön. Karkotukset kiihtyivät toisen maailmansodan puhjettua, ja väkeä vietiin Siperiaan ja muille syrjäseuduille.

Inkeriläisten evakuointi Suomeen

Toisessa maailmansodassa Neuvostoliiton sota-alueilla asuvista inkeriläisistä noin 30 000 jäi Leningradin piiritykseen. Arviolta noin kolmasosa heistä menehtyi.  Talvella 1941 – 1942 noin 10 000 saartorenkaassa olevaa inkerinsuomalaista siirrettiin Siperiaan. Saksalaiset miehittivät kesällä 1941 Inkerin länsiosat, jossa asui yli 76 000 inkeriläistä.  Sodan jatkuessa useat tuhannet inkeriläiset joutuivat siirtymään rintamavyöhykkeeltä länteen, Viron, Veimarin ja Kloogan karanteenileireillä kuoli kulkutauteihin ja nälkään yli 3000 inkeriläistä. Saksan ja Suomen välisen sopimuksen mukaisesti keväästä 1943 alkoivat inkerinsuomalaisten muutot Suomeen vapaaehtoisperiaatteella. Kaikkiaan Suomeen evakuoitiin 63 000 inkeriläistä. Suomessa inkeriläiset sijoittuivat pääasiallisesti Hämeen, Turun ja Porin sekä Uudenmaan lääneihin. Toimeentulonsa he saivat maataloudesta ja teollisuudesta. Kielitaitoisina ja maaseudun oloihin tottuneina tulokkaat sopeutuivat uusiin oloihinsa melko nopeasti.

Suomessa oloaika rajoittui noin puoleentoista vuoteen, sillä 19.9.1944 solmitun välirauhan ehtojen mukaan Suomi sitoutui palauttamaan sodan aikana internoidut Neuvostoliiton kansalaiset. Myös inkeriläisten katsottiin kuuluvan tähän joukkoon. Inkeriläisille luvattiin pääsy takaisin omalle kotiseudulle. 55000 inkeriläistä palasikin takaisin Neuvostoliittoon, mutta yksikään heistä ei päätynyt Inkerinmaalle, vaan heidät sijoitettiin maan syrjäisille seuduille. Vasta 1950-luvun loppupuolella inkerinsuomalaiset saivat mahdollisuuden palata takaisin kotiseudulle. Vasta 1990-luvulla inkeriläiset rehabilitoitiin ja heidän kunniansa palautettiin. 1990-luvun alussa entisellä Inkerinmaalla asui vain noin 20 000 kansallisuudeltaan suomalaista ihmistä. Tämä oli noin kolmannes Neuvostoliitossa asuneesta inkeriläisväestöstä. 18 000 kansallisuudeltaan suomalaista asui Itä-Karjalassa ja noin 17 000 Virossa. Tuhansia asuu edelleenkin Siperiassa, Keski-Aasiassa sekä muilla entisen Neuvostoliiton pakkosiirtoalueilla. Palaamatta jääneistä, noin 8 000 inkeriläisestä, siirtyi 1950-luvun loppuun mennessä Ruotsiin yli 4 000 henkilöä Toinen maailmansota merkitsi inkerinsuomalaisen väestön täydellistä hajaannusta eikä yhtenäisestä kansasta enää tämän jälkeen voida puhua. Nykyisin esimerkiksi Leningradin alueella asuu vain muutama tuhat suomea puhuvaa inkerinsuomalaista.

Historia ja kulttuuri

http://www.inkeri.fi/wp-content/uploads/2016/03/Inkere-joella.jpg

Kalastaja Inkere-joella noin 1930-luvulla. Lähde: inkeri.fi