Keväällä 1966 jäät veivät Hevonselän puusillan
Pertti Laavi, ©Pornainen-seura ry
Talvi 1965–66 oli tavallista kylmempi, ja pakkasta oli monena päivänä lähes 30 astetta. Talvi alkoi reilusti vuoden 1965 puolella ja oli pitkä. Lunta satoi talven aikana paljon, selvästi enemmän kuin normaaleina vuosina. Pitkien ja kylmien pakkaskausien aikana joki jäätyi paksuun jäähän. Lisäksi lumen määrä säilyi runsaana kevääseen asti, koska talven aikana ei ollut kunnon suojasäitä. Kevään ilmat pysyivät kylminä huhtikuun lopulle ja toukokuun alkuun asti, ja sitten ne lämpenivät nopeasti.
Kyläläiset olivat huolissaan joen puusillasta joka kevät jäiden lähdön tienoilla. Normaalia suurempien lumimäärien ja jäiden sulamisen vuoksi sekä kevään sateiden aikaan joen vesimäärä lisääntyi melkein puolella. Joen jäälautat sumppuuntuivat sillan ylävirran puolelle ja aiheuttivat melkoisen paineen siltaa vasten. Vesi nousi niin, että jäitä jouduttiin auttamaan sillan ali ihmisvoimin kangilla ja jäätuurilla. Joskus käytettiin kantopommeja isojen jäälauttojen hajottamiseen.
Keväällä 1966 kyläläiset joen kummaltakin puolen olivat suurella joukolla taas avittamassa jäälauttoja sillan alitse. Patoutuneiden jäälauttojen paine siltaa vasten vaikutti selvästi tavallista kovemmalta. Jäälauttasuma yläjuoksun puolella oli kasvanut lähes viidenkymmen metrin pituiseksi. Muuten joki sillan alapuolella oli jo melko vapaa jäistä. Joitakin sillan ali päässeitä jäälauttoja purjehti virran mukana jokea alaspäin.
Sillalla kymmenkunta ihmistä rikkoi sumppuuntuneita jäälauttoja eri tavoilla. Yhtäkkiä jääpadon keskivaiheilla jäälauttoja nousi pystyyn ja suman paine siltaan vasten kasvoi. Sillan liitosten rutina paheni. Useita ensimmäisistä jäälautoista painui sillan alle ja sitten yhä enemmän toistensa alle. Koko suma liikahti ja nosti siltaa keskiarkkuineen noin puoli metriä. Sillalta piti päästä pois nopeasti, ennen kuin se irtoaisi kokonaan rannoista, ja poistuminen tapahtui tietenkin äkkiä lähimmän rannan puolelle. Itsekin jouduin joen väärälle puolelle, josta oli käveltävä rantaa pitkin seuraavaksi lähimmälle sillalle Lahaan, että pääsi omalle puolelle jokea.
Meille sillalla olleille kyläläisille tuli siis kiire päästä rannalle, ja viimeisimmät joutuivat hyppäämään maihin. Silta irtosi kokonaisena ja lähti jäälauttojen mukana alavirtaan. Sillan keskivaiheilla jäitä rikkomassa ollut Jouko Anttila ei ehtinyt hypätä, ennen kuin silta oli etääntynyt liikaa rannasta. Jouko jäi, rautakanki vielä kädessä, sillan kanssa seilaamaan kohti Karjakoskea. Eri puolille jokea jääneitä kyläläisiä huolestutti, miten Joukon kävisi, kun silta ajautuisi koskeen. Yli-Hallan peltojen kohdilla silta onneksi seilasi lähelle rantaa, ja Jouko pääsi rannalle melkein kuivin jaloin.
Sillan poistuminen haittasi päivittäin melkoisesti joen kummankin puolen asukkaita. Joen vastapuolella asuvat eivät pystyneet hoitamaan asioitaan entiseen malliin. Joen tällä puolen eli maantien puolella olevilla maataloilla oli viljelysmaita joen toisella puolella. Peltojen kylvöaika oli juuri alkamassa, ja peltotöihin kulkeminen vaikeutui huomattavasti. Kulkureittejä syntyi pari: niin kutsuttu Ryhdän reitti, joka kulki kirkonkylän sillan kautta, ja Ali-Hallan–Järvisen reitti, joka meni Lahan sillan kautta. Molemmat reitit kulkivat talouspihojen läpi, mikä tietysti aiheutti häiriöitä asukkaille.
Vanhaa puusiltaa korvaamaan kyläläiset rakensivat ensin käsilossin päivittäistä joen ylitystä varten. Lossilla pystyi jalkaisin tai polkupyörällä liikkuva ylittämään joen jotenkin. Talvella, kun joen jää oli riittävän kantavaa, ylitettiin joki traktorilla, tosin jokitöyräät olivat haastavia. Myöhemmin kyläläiset rakensivat ylityskohtaan eräänlaisen erittäin kevyen kävelysillan.
Kunnon uusi silta kyläläisille joen ylitykseen ensimmäisen kerran tehtiin vuonna 1972–1974, kun valtio otti haltuunsa Tapiolan tien tiehoitokunnalta. Sillan paikka oli n. 150–200 metriä joen yläjuoksun suuntaa. Silta rakennettiin jo selvästi vedenpinnan yläpuolelle ja sillan rakenteet olivat puuta. Nykyinen betoninen silta on rakennettu 1990 luvun puolivälissä, kun koko Tapiolan tie kunnostettiin, oikaistiin useasta kohdin ja tehtiin yhteys Vanhalle Lahdentielle Järvenpäähän. Samassa yhteydessä Tapiolantien nimi muuttui Järvenpääntieksi.
Muisteluja lapsuusajoilta Hevonselis: Kyläkauppa
Marja-Leena Laavi-Ådahl, ©Pornainen-seura ry
Lapsuus- ja nuoruusaikoina 1950–60-luvuilla kylän ehdoton keskus Hevonselis oli Toimelan kyläkauppa. Sen viimeiset hoitajat olivat V.R. Peltonen, Veikko Laurila ja Esko Ojala, ja kaikilla oli vakituisena työtoverina vaimo. Kyseisinä vuosikymmeninä kauppa oli varsinainen sekatavarakauppa. Ruokatavaroiden lisäksi sieltä sai ostaa muun muassa nauloja, ruuveja, hevosenkenkiä, lannoitteita, kumisaappaita, kankaita ja kirjoitusvälineitä.
Ulkomyynnissä oli bensaa. Pihalla seisoi punainen bensatorni, jonka yläosassa oli läpinäkyvä lieriö. Siihen pumpattiin tornin alaosasta bensaa asiakkaan tarvitsema määrä, josta se sitten valutettiin letkua pitkin auton tankkiin tai ostajan kanisteriin. Pihalla oli myös hevospuomi, johon ajokki sidottiin kaupassa asioinnin ajaksi. Iltaisin klo 17.00 jälkeen, kun kauppa oli kiinni, puomia saattoi käyttää kuntoiluvälineenä, sillä se oli oikein sopiva kiepausten tekoon. Varsinkin pojat käyttivät tätä kaupan tarjoamaa kuntoilupaikkaa.
Itse kauppahuone oli jaettu myytävien tarvikkeiden mukaisesti sekatavaraosaan, jossa oli kodissa tarvittavat tavarat astioista pyyhekumeihin. Huoneen keskiosaan oli koottu kaikki kuiva ruokatavara. Jauhot ja ryynit olivat suurissa ulosvedettävissä vanerilaatikoissa lattian rajassa. Niiden yläpuolella oli hyllyjä, joissa oli valmiina pusseissa ja pakkauksissa myyntiin tulleet tuotteet. Alimmalla hyllyllä olivat lasiset karkkilaatikot, joista kauppias otti pikku kauhalla herkkuja pieneen paperipussiin. Silloin harvoin kun niitä oli lupa ostaa. Tärkeä kaluste kaupassa oli myyntitiski, joka sijaitsi juuri kaupan keskiosassa. Sen päällä oli vaaka, kassakone ja valkoinen käärepaperipino.
Kolmas osio kauppahuoneesta käsitti ”märän” ja tuoretavaran, ja se sijaitsi vasemmalla sivulla ulko-ovesta tultaessa. Sieltä myytiin maito- ja lihatuotteet. Maito myytiin irtomaitona isosta tonkasta asiakkaan omaan maitokannuun. Liha tuli kauppaan ruhon puolikkaana, joka pienennettiin tarpeellisen kokoisiksi paloiksi terävällä lihakirveellä erityisen lihapölkyn päällä. Tässä kaupan osassa oli myös kylmätiski, jossa oli myynnissä jauhelihaa, makkaraa ja juustoa.
Yksi kyläkaupan tärkeistä tehtävistä oli päivän postin jakaminen kyläläisille. Posti tuotiin linja-autolla puolen päivän aikaan. Auton rahastaja toi kangassäkin kaupan sekatavarapuolella olevalle tiskille. Postin tuoja sai mukaansa toisen säkin, joka oli yleensä aika tyhjä. Siinä oli kylältä maailmalle lähtevä posti. Tiskiltä kauppias jakoi osan postista suoraan sitä odottavalle hakijalle. Loput hän jakoi pinoihin osoitteitten mukaisesti, ja ne haettiin myöhemmin.
Maataloissa oli yleinen käytäntö, että ostokset tehtiin vastakirjalla maitotiliä vastaan. Vastakirja oli pieni sininen ruutuvihko, jota säilytettiin kaupassa. Myyjä kirjoitti vihkoon allekkain jokaisen ostetun tuotteen ja perään hinnat. Maitotilin tultua tänne osuuskaupan kassaan kuukauden ostokset laskettiin yhteen ja saatu summa otettiin tilin päältä.
Erityinen muisto lapsen mieleen on jäänyt siitä, kun kaupasta sai ensimmäiset Eskimo-jäätelöt. Se oli jotain, se. Toinen hyvin muistiin jäänyt asia, jota onneksi ei enää vuosikymmeniin ole tarvinnut käsitellä, oli säännöstelykupongit. Mielessä on muistikuva ankean värisistä, ruudullisista kupongeista, joista myyjä leikkasi pienen ruutupalasen ostoksen yhteydessä. Kahvi oli viimeinen säännöstelyn piirissä oleva tuote, ja senkin säännöstely loppui vuonna 1954.
Joulun aika toi kylään omaa tunnelmaansa, kun kauppias pystytti kuusen kaupan portaiden viereen. Se oli koristeltu värikkäillä lampuilla, jotka antoivat ylimääräistä jännitystä lapsen elämään. Lamputhan olivat merkki siitä, että joulu oli lähestymässä.
Paras tuoksumuisto kyläkaupasta jäi kahvin jauhamisesta. Kahvi tuli kauppaan paahdettuina papuina puolen kilon paketeissa. Kun asiakas osti kahvia, myyjä avasi paketin, otti ensin pois pahvisen kortin, jossa oli milloin auton, milloin perhosen tai jonkin eläimen kuva. Sitten pavut kaadettiin suureen kahvimyllyyn. Jauhamisesta tuli aika kova ääni, mutta tuoksu, joka levisi kauppahuoneeseen, oli niin mieleenpainuva, että sen muistaa vielä vuosikymmenten jälkeen. Kun pavut oli jauhettu, jauhe kaadettiin pakettiin, pahvikuva asetettiin kahvijauhojen päälle ja paketti suljettiin. Nykyään tuoksusta saa kalpean häivähdyksen, kun avaa uuden vakuumikahvipaketin ja voi nuuhkia sieltä vapautuvaa tuoksua.
Kyläkaupasta on jäänyt sellainen kuva, että siellä ei ollut koskaan kiire. Myyjillä oli aina aikaa vaihtaa muutama sana omasta tai maailman menosta. Kyläkauppa taisi olla sen ajan paras tiedonvälittäjä ja keskustelufoorumi kauppatoimen ohella.
Muisteluja lapsuusajoilta Hevonselis: Kokkokallio
Marja-Leena Laavi-Ådahl, ©Pornainen-seura ry
Yksi kesän odotetuista tapahtumista oli juhannus ja kokkotuli Laavin korkealla kokkokalliolla. Suuri risuista, karahkoista ja pienistä rangoista koottu keko kasattiin pitkin kevättä ja alkukesää talon isännän Oiva Laavin johdolla, apuna pojat Pertti ja Tapani. Me tytöt kävimme välillä tutkailemassa, miten risukasa kasvoi.
Juhannusaatto lähestyi, ja jännitys kokon polton kohtalosta kasvoi, jos alkukesä oli ollut sateeton. Kokkokallion ympärillä oli metsää, jonka pohja oli ratisevan kuiva, ellei taivas ollut kastellut sitä. Nykyisen kaltaisia metsäpalovaroituksia ei 50–60-luvuilla ollut, joten kokon polttaminen jäi omaan harkintaan. Koskaan ei mitään palon alkuja ollut, ja vain kerran kokko jätettiin polttamatta maaston kuivuuden takia.
Aattoiltana kello läheni seitsemää. Talon lapset kräpäsivät kalliolle jo hyvissä ajoin. Vähitellen paikalle tuli väkeä eri suunnista. Suurin osa kokkoväestä koostui lähialueen asukkaista, vakituisista ja kesäihmisistä. Pitkämatkaisimmat taisivat tulla Alimmaisilta neljän kilometrin takaa. Ihmiset lähestyivät kokkopaikkaa iloisesti rupatellen, välillä kuului lasten riemukasta huutelua. Kun kuului lähestyvää laulua, tiesi, että Kumpusen väki oli liittymässä joukkoon. Tässä porukassa oli mukana mestarilaulaja Taru, josta myöhemmin tuli maailmalla menestynyt oopperalaulaja Taru Valjakka.
Vihdoin tuli kokon polttamisen aika, ja yleensä sytyttämisen hoiti talon isäntä. Kuivalla ilmalla liekki roihahti nopeasti täyteen komeuteensa, ja ympärillä olevat ihmiset saivat nauttia kokon lämmöstä. Lapset etsivät vielä lähimaastosta, josko sinne olisi unohtunut joku oksa kokkoon heitettäväksi.
Tulen hiipuessa porukka rupesi palailemaan koteihinsa jatkamaan juhannuksen viettoa. Kokon polton jälkeen mäen lapset jatkoivat omaa juhannustaan. Tytöt tekivät kissankäpälistä kukkaseppeleet päähänsä, ja joskus saattoi löytää ensimmäiset mansikat aurinkoiselta metsän syrjältä. Juhannusyön hämärtyessä kiiltomadot tulivat esiin ja loistivat maatähtinä yleensä lämpimässä yössä.
Kuivan juhannusyön suuri ja helpottava ilon aihe oli, kun kuuli sateenropinan katolta: taas selvittiin kokon poltosta ilman suurta roihua. Juhannusaaton kokkohuvien jälkeen kokon hiilloksessa yön ajan kypsyneet perunat sai syödä juhannuspäivän aamupalana.
