Missä tarinat syntyvät
Heini Laitinen
Kun avaan kotimme takaoven, olen muutaman askeleen päässä metsästä. Usein lähden sinne ilman mitään suunnitelmaa. Kävelen samoja polkuja, joita olen kulkenut vuodesta toiseen. Joskus metsä on hiljainen, joskus tuuli saa puiden latvat laulamaan. Syksyisin ilma tuoksuu sammaleelta ja kostealta maalta, talvisin lumi vaimentaa kaiken ympäriltäni. Siellä ajatukset saavat rauhassa kulkea omia polkujaan.
Olen usein miettinyt, miksi niin moni tarina on löytänyt tiensä juuri Pornaisiin.
Ehkä se ei ole sattumaa. Täällä on kirjoitettu useita teoksia. Täällä on kuvattu elokuvia. Kulttuuri on jättänyt jälkensä tähän kuntaan jo kauan ennen kuin minä tartuin kynään. Ehkä näissä metsissä, pelloissa ja hiljaisuudessa on jotakin, mikä kutsuu ihmistä kuvittelemaan hieman enemmän kuin muualla.
Moni ei tiedä, että haaveilin kirjailijan työstä jo lapsena. Kirjoitin runoja 13-vuotiaasta asti ja sain ensimmäisen kustannussopimukseni 17-vuotiaana. Tarkoituksena oli julkaista runokirja, mutta kustantamon toiminnan päättyminen keskeytti sen matkan ennen kuin kirja ehti ilmestyä. Silloin ajattelin hetken, ettei minusta tulisikaan kirjailijaa.
Elämä kulki eteenpäin. Rakensin perhettä, tein töitä ja vuodet vierivät. Mutta kirjoittaminen ei koskaan lähtenyt pois. Se jäi odottamaan oikeaa hetkeä, aivan kuin tarina olisi tiennyt, että sillä oli vielä aikansa ja paikkansa. Tieni Pornaisiin löysin vuonna 2018.
Näissä maisemissa syntyi Laventeli Taivas. Tarina, joka oli kulkenut mukanani pitkään, alkoi viimein löytää muotonsa. Kirjoitin iltaisin, öisin ja aina silloin, kun arki antoi siihen mahdollisuuden. Sana sanalta syntyi maailma, jota en ollut koskaan osannut kuvitella kirjoittavani.
Kun ensimmäinen kirjani valmistui, tuntui luonnolliselta, että myös sen ensimmäinen koti olisi täällä. Julkaisutilaisuus järjestettiin Pornaisten kirjastossa. Se oli ympyrän sulkeutuminen. Tarina, joka oli saanut alkunsa tämän kunnan hiljaisuudessa, sai kohdata ensimmäiset lukijansa juuri siinä yhteisössä, jossa kaikki oli alkanut.
Sen jälkeen matka on vienyt kauemmas kuin uskalsin nuorena haaveilla. Ensimmäinen osa on julkaistu myös englanniksi, se on löytänyt tiensä kirjastoihin ympäri Suomen ja lukijoille myös Pohjoismaissa. Toinen osa odottaa julkaisemistaan tänä syksynä.
Silti mikään olennainen ei ole muuttunut.
Kirjoitan edelleen samassa kodissa. Avaan edelleen saman takaoven. Astun edelleen samaan metsään. Se inspiroi minua. Luonto täällä Pornaisissa.
Usein ajatellaan, että suurten unelmien täytyy alkaa suurista kaupungeista. Oma elämäni on opettanut toisin. Luovuus ei kysy postinumeroa. Se tarvitsee vain paikan, jossa on tilaa pysähtyä, kuunnella ja uskaltaa unelmoida.
Minulle Pornainen on ollut juuri sellainen paikka. Ehkä juuri siksi niin moni tarina on löytänyt tiensä tänne.
Tai ehkä totuus on vielä kauniimpi? Ehkä tarinat ovat aina olleet täällä. Ne ovat vain odottaneet jotakuta, joka pysähtyy kuuntelemaan.
Laukkosken ojamylly 1699–1947
Kalervo Ruotsalainen ©Pornainen-seura ry
Vähä-Laukkosken, Metsäkipparin, molempien Krouvarien, ja Junnan isännät rakensivat yhdessä ojamyllyn Kotojärvestä alas virtaavan puron koskeen.
Ojamylly oli tyypillinen puromylly, jota käytettiin runsasvetiseen aikaan, eli kevät- ja syystulvien, sekä kesäsateiden aiheuttamien tulvien aikaan. Paikallisesti puhuttiin isonveden ajasta kun oli tulva. Myllyä voitiin käyttää vain silloin, kun vesi virtasi vapaana, koska sillä ei ollut padottua vesiallasta.
Mylly oli tyypillinen härkinmylly. Yksinkertaisen vesimyllyn koneiston tärkein osa oli vaakasuoraan parruun tuettu pysty siipitukki, jonka alaosaan oli kiinnitetty, niin ikään pystysuoraan asentoon säteittäiset siivet eli härkinlaudat. Tämän vesivirran pyörittämän osan ulkomuodon perusteella koko laitosta on kutsuttu härkin- tai hierrinmyllyksi, sillä siipitukki muistuttaa entisaikaista vispilää, tai taikinan sekoituskeppiä. Termillä puromylly tarkoitettiin niin ikään härkinmyllyä, sillä se oli ainoa myllytyyppi, jonka pyörittämiseen pienikin vesimäärä riitti.
Sulkulaite oli myllyn jauhatuksen kannalta tärkeä osa, koska sillä säädettiin virtaavan veden määrää, joka taas vaikutti kivien pyörimisnopeuteen. Sulkulaite oli tehty juurakosta, johon oli kiinnitetty sulkulaudat, ja se oli tuettu myllyn seinään. Sulkulaitteeseen kohdistuivat suuret vesivoimat sen ollessa suljettu. Toimintaperiaate oli ylös alas oleva liike, joka saatiin aikaan vipuriu`ulla. Kun luukku oli avattuna, asennettiin vipuriu`un päälle painohirsi.
Ylempi jauhinkivi asennettiin siipirattaan akselin yläpäähän ilman minkäänlaista välitysmekanismia. Padolta ränniä myöten johdettu vesivirta ohjattiin osumaan akselin toiselle sivulle siipiin. Virtaus työnsi siivet pois tieltään, pannen samalla akselin ja sen yläpäähän kiinnitetyn ylemmän jauhinkiven pyörimään akselin kierrosnopeudella. Hierrinmyllyn kierrosnopeus oli suuri, mutta teho vähäinen verrattuna käytettyyn vesimäärään.
Jauhettavat jyvät kaadettiin kivien yläpuolelle ripustettuun kartiomaiseen tuuttiin, josta ne valuivat ulkomuotonsa mukaan porsaaksi nimettyyn koveraan astiaan, ja sitä kautta kivien väliin. Jyvien valumisnopeutta säädettiin porsaaseen kiinnitetyn karistinkepin avulla. Kepin alapää raapi yläkiven rosoista pintaa, ja tämä tärinä ohjautui kepin välityksellä porsaaseen saaden sen pudottamaan jyviä. Kivien kehyksenä oli matala laatikko, kaha, tai reunat, josta jauhot lakaistiin talteen.
Myllynkivet olivat kooltaan 80–90 cm ja ne oli tehty graniitista, jonka kovuus oli jauhinkiviksi luonteva. Kivilaatu ei saanut olla liian kova, sillä silloin se mureni helposti, mutta ei myöskään liian pehmeä, sillä tällöin se kului liian nopeasti. Myllynkivien tehtävä oli jauhaa jyvät jauhoksi. Sen vuoksi kiviin oli hakattu urat, rihlat, jotka leikkasivat jyvät rikki ja jauhoivat ne. Rihlaus oli yläkivessä sellainen, että se vei jyviä eteenpäin ja alakiven osat jauhoivat ne. Kivet jouduttiin teroittamaan noin kolmen viikon välein tai 60–80 säkin välein. Kivet vaihdettiin sitten, kun ne olivat kuluneet niin kevyiksi, etteivät ne jaksaneet halkaista jyviä. Kivet kestivät kuitenkin kymmeniä vuosia.
Yläkiveä piti paikallaan alakiven läpi ohjatun akselin päähän kiinnitetty, ja yläkiveen tehtyihin koloihin osutettu levy, siilirauta. Kivien keskinäinen välyksen säätö tapahtui yksinkertaisimmin lyömällä kiiloja nostopalkin alle, jolloin siilirauta kohotti yläkiveä. Toimenpidettä kutsutaan myllyn tällämiseksi. Tällä toimenpiteellä oli myös ratkaiseva vaikutus jauhojen hienouteen tai karkeuteen, pyörimisnopeuden ja jyvien syöttönopeuden lisäksi.
Pystysuora akseli kulki alakiven silmänreiän läpi, jossa se oli tiivistetty puurasialla. Siilin alapuolella olevan navan ympärys sudittiin, eli pussattiin mahdollisimman tiiviiksi. Kun sieltä alkoi napaa myöden valua jyviä koskeen, sanottiin pussauksen vuotavan, ja tällöin pussi tukittiin pikimmiten. Jyvien mahdollista juoksemista koskeen tarkkailtiin jatkuvasti. Sitä varten oli tehty pieni ikkuna siipitukin kohdalle. Kun navan ympäryskiekko tehtiin paksusta nahasta, oli sen kuluminen hidasta.
Myllyssä jauhettiin pääasiassa ruista, koska se oli yleisin leipäviljalaji. Sen lisäksi jauhettiin ohraa, ja kauraakin. Jauhatus tapahtui syksyisin, kun uutisvilja oli valmistunut. Keväällä jauhettiin viimeiset viljat mitä oli, tai niin sanotut kesäjauhot.
Myllyn läheisyydessä oli ja on edelleen humalalehto sillä humala kuului entisaikoina tärkeisiin kasveihin. Myöhäisemmässä vaiheessa myllyn yhteydessä toimi myös pärehöylä, jolla höylättiin kattopäreitä lähitaloihin kateaineiksi.
Kaksikerroksinen rakennus
Mylly oli kaksikerroksinen, ja siksi sinne johtaa ulkopuolelta yläkertaan silta eli luiska, jota myöten jyväsäkit kuljetettiin tuutin korkeudelle. Kulkusiltaa rakennusrungon seinällä kannattanut vaakahirsi suojattiin lahoamista vastaan tuohilevyillä. Kulkusillassa oli askelpuut tai pykäläpuut estämässä liukastumista.
Rakennus noudatti sen ajan paikallista talousrakennustapaa. Kooltaan sen on arvioitu olleen noin 4 x 4 metriä, joskin pituutta on voinut olla kaksi metriä enemmänkin, mutta varmuutta koosta ei ole. Myllyn katto oli satulakatto. Se tukeutui päätyseinästä toiseen kulkeviin hirrestä tehtyihin vuolaisiin, joita oli upotettu joka toisen hirsikerran väliin.
Alakerrassa oli siipitukki, joka roiskutti vettä tehden paikan märäksi. Alakertaan jouduttiin menemään useasti tarkastuksille tai korjaamaan, ja sitä varten oli tehty porrastukki, johon oli veistetty askelmat. Välikerroksesta mentiin myllyyn sisään, josta myös jyvät tuotiin sisään ja valmiit jauhot vietiin ulos.
Mylly oli sijoitettu koskeen niin, että ovet olivat myllytielle päin eli koilliseen, koska koillispuolella oleva tasanne oli myllypiha, ja samalta puolelta meni ajosilta myllyyn.
Myllytupa
Myllyrakennuksen yhteydessä oli myös myllytupa, joka oli varustettu kivistä tehdyllä tulisijakorsteenilla. Siinä voitiin polttaa kynsivalkeita, joka oli kylminä kevät- ja syysöinä hyvä lämmön ja valon lähde, että näki lapioida jauhoja säkkiin, ja kaataa uutta viljaa tuuttiin. Yön kuluksi oli kuulemma tapana paistella paasikoita mukana tuoduista sianrasvasta ja ohrajauhoista, joista tehtiin taikina niin kuin lättytaikina, ja mausteeksi tuntuva suola.
Myllylle oli aikojen kuluessa haettu koko joukko lautasen kokoisia liuskekiviä, toiset melko ohuitakin. Nämä kuumennettiin tulessa ja nostettiin sitten kuumina pihdeillä yksi kerrallaan korsteenin nokalle. Kuumien kivien päälle tiputettiin nokare sianrasvaa ja kun se suli, kaadettiin kauhalla ohuelti taikinaa ja annettiin paistua. Sitten jatkettiin toistenkin kivien päälle taikinaa niin moneen kuin taikina riitti. Kun kaikki oli paistettu, alettiin niitä syödä, ja aijai kuinka hyviä ne olivat. Savu meni ulos korsteenissa olevasta piisistä.
Myllytupa näytteli tärkeää osaa myllyn toiminnassa, koska siellä voitiin huoltaa kulloinkin vuorossa olevat työmiehet ja järjestää lepotauot, tai odottaa jauhokuorman valmistumista. Pikkupojat viettivät mielellään aikaa myllyllä, koska tekniikka kiinnosti heitä, ja he toimittelivat myös mylläreiden asioita.
Myllyllä oli usein nuoria riuskoja miehiä, jotka jaksoivat käsitellä raskaita jyvä- ja jauhosäkkejä. Monet hempeät tarinat varmaan voitaisiin kertoa nuoren lemmen syttymisestä myllyllä, kun talon tyttäret ja piiat toivat einestä myllyllä olleille mylläreille.
Veden riittäminen ja myllyn käytön loppuminen
Padottomassa myllyssä oli ainainen huoli veden riittämisestä. Myllärin tuli katsoa, että jyvät valuivat tasaisesti kivensilmään eivätkä tulleet kokonaisina ulos. Toinen silmällä pidettävä paikka oli akselin tiiviste, eli pussi, josta jyvät saattoivat valua jokeen.
Myllyä saattoivat myös uhata veden mukana ajelehtivat puut tai roskat, tulva, tai kuumenneiden jauhojen itsesytytyksen kautta aiheuttama pölyräjähdys. Mikäli jyvät olivat kosteita, oli vaarana, että jauho tukkii kivien urat. Myllärin korva herkistyi ajan oloon kuulemaan kaikki poikkeukselliset kolkutukset, natinat, lorinat ja risahdukset, jotka ilmaisivat, että jauhatusprosessi vaati jollakin kohdin säätämistä, tai laitteet ja rakenteet korjaamista.
Mylly oli mylläritön mylly, eli talot huolehtivat itse viljansa jauhamisesta, jonka vuoksi mylly pyöri ympäri vuorokauden ja taloilla oli vuorojärjestys. Se, joka oli edellisenä vuonna ollut ensimmäinen, oli nyt viimeinen.
Myllyn yhteisomistuksesta johtuen sen kunnostukseen ei kiinnitetty tarpeeksi huomiota vaan se korjattiin usein viime tingassa. Mylly pääsi rappeutumaan ja yhteisomistus koitui tämänkin myllyn kohtaloksi. Mylly oli vielä muistelusten mukaan käytössä 1900-luvun alussa ja purettiin noin 1947.
